Luka muutti meille eläinkaupasta, kun olin päässyt lukiosta. Se oli ensimmäinen omilla rahoillani hankkimani karvakaveri.
Luka sai olla aina vapaana minun huoneessani. Aika usein se sai jaloitella myös koko talossamme. Luka oppi oman nimensä ja tuli kutsusta luokse (jos halusi), oppi käymään pissalla hiekkalaatikossa, mutta sen papanoita saattoi sitten kyllä löytyä pitkin taloa.
Koiramme Lennu tuli sen kanssa erinomaisesti toimeen, ja Lukalla oli tapana loikkia sen yli ja kupsuttaa sen kylkeä. Luka ei tykännyt olla lainkaan häkissä ja sinne joutuessaan se protestoi. Kesäsin Luka ulkoili valjaissa ja pihalla sillä oli myös oma kaninkoppi jossa sen seurana vieraili välillä myös naapurin kanikaveri (huom. sekin poika).
Lukasta on jäänyt erityisesti mieleen se kuinka se käräytti viiksensä kiharalle ja nokesi naamansa järsiessään sähköjohtoa. Se oli varmaakin saanut kunnon tällin, mutta ei ollut moksiskaan vaan huomasin tapahtuneen kun ihmettelin miksi lattia seinän vieressä oli mustana ja kuinka ollakaan kanilla viikset kikkaralla ja puoli naamaa noessa.
Toinen hauska tapaus oli kun se söi jouluna sulkaakonvehdit. Ja kesällä kerran luulin sen karanneen, ja kun hädissäni laadin kirjoituspöytäni ääressä jo katoamisilmoituksia, se hiippaili tökkimään mua jalkaan ja kävi kertomassa täällä minä olen, ja paineli siten varastoon lämmityspannun alle. Todennäköisesti se oli ollut siellä koko ajan huudellessani sitä pitkin naapurin pihoja.
Se oli suloinen otus, joka kasvoi kääpiökania huomattavasti kookkaammaksi, mutta ei koskaan täysin kesyyntynyt muiden kuin minun sylissä pidettäväksi.